Tultiin juuri klinikalta. Huom monikko, mies oli eilen saanut työt siihen malliin, että lähti mukaan klinikalle. Hyvä ettei tarvinnut yksin sinne ajaa, kun jännitti niin kovasti. Mietin onko vauva oikeassa kohdassa ja myös epäilin onko koko vauvaa (sinänsä turhaa kun mitään vuotoa ei ole tullut, mutta aina ei järki kerkeä tunteiden edelle). Helpotuksen iso huokaus, kaikki oli hyvin. Vaikka vauva on ihan pieni niin silti sen sydän näkyi ja kuului. Mahtavaa! Olimme miehen kanssa ihan hiiren hiljaa ja katselimme kuvaruutua lumoutuneena. Mittaus antoi tuloksen, että nyt olisi 6+5 ja laskettuaika 13.2.2012. Neuvolaankin olemme soittaneet. Aika on heinäkuun alussa.

Vasta nyt on jotenkin todellinen tunne (tieto) raskaana olemisesta, kun sen on omin silmin nähnyt. Kun olimme ensimmäistä kertaa klinikalla vuosia sitten saimme mukaan ultrakuvan. En tiedä miksi. Eräänä synkkänä hetkenä mietin, että sitä kuvaako minun pitää esitellä kun muut esittelee vauvaultraa ja käskeä odottavia ihailemaan kuinka minulla on hieno limakalvo. Sitä muuten läääkäri on useaan otteeseen kehunut, hieno limakalvo, oikean paksuinen!

Kun odotimme että saamme maksaa laskun mies ensimmäistä kertaa taputti vatsaani. Autossa hän sanoi: Oli se mahtava hetki! Totta, oli se mahtava hetki. Kävimme matkalla ostamassa juhannusruuat ja vähän väliä piti jotenkin kommentoida vauva-asiaa tai ääneen siitä iloita.

Oloni on ollut oikein hyvä. Pientä huimausta ja väsymystä on ollut ja nyt uutena asiana on se, että jos edellisestä ruokailusta kuluu aikaa, tulee hirvittävä nälän ja heikotuksen tunne. Koska olo on hyvä, lähden tästä tekemään juhannussiivousta!