"Sulatuspäivästä" on noin viikko. Mies lähti aamusta työmatkalle. Jäin yksin kotiin hermoilemaan. Tai en siis yksin, onhan Taavi-taapero. Ja juuri tuona päivänä pojalta otettiin verta allergiatestiä varten. Taapero oli iloinen siellä terveyskeskuksessa. Hän käveli ympäriinsä ja hymyili tuntemattomille. Näytteenottohuoneessakin meni hyvin kunnes minulle neuvottiin ote jolla poika saadaan pysymään napakasti sylissä. Pikkuautokin otettiin pois toisen kädestä. Yritys vasemmasta kädestä epäonnistui. Suoni karkasi. Minun lisäksi toinen labrantäti piti lasta paikallaan. Toisesta kädestä otettaessa sain paremman otteen ja Taavi pysyi paremmin paikallaan. Silti avustava labratäti sanoi että poika kiermuntelee ja että jos hän pitää tiukemmin kiinni hän pelkää käden menevän sijoiltaan. Täti sanoi että Taavi on hyvin vahva lapsi. Rimpuilua riitti ja parkuitkua myös. Lähellä oli, etten minä olisi myös pillahtanut parkuun. Onneksi tutti oli laukussa, se helpotti lasta. Olin helpottunut kun vain yksi putki verta riitti.

Tuon terveyskeskus vierailun aikana pelkäsin, että puhelun alkaisi soida juuri silloin. Mutta ei soinut. Kotona itkusta uupunut lapsi söi ja nukahti päiväunille. Mä odotin edelleen soittoa ja katselin kelloa. Lapsenvahti olisi haettava asemalta, ja edelleenkään mulla ei ollut tietoa olisiko alkoinsiirto tuona päivänä. Soitin klinikalle. Toinen alkio oli selvinnut ja siirto tapahtuisi. Keitin kahvit, että saisin alkoinsiirtoa varten virtsarakon täyteen. Onneksi rakko ei ollut tuskaisen täynnä. Klinikan henkilökunta on ihanaa! He ovat aina ystävällisiä ja tuntui, että tuona siirtopäivänä he olivat erityisen huomaavaisia.

Tässä sitä nyt ollaan. Melkein niinkuin raskaana. Eipä tässä ole mitään mitä itse voisi tehdä asian hyväksi (paitsi muistaa lääkitys). Viikon kuluttua voi tehdä raskaustestin. Jaksankohan odottaa niin kauan. Koko ajan myös "kuuntelen" kroppaani ja varsinkin vatsan seutua. Kuvittelen paljonkin tuntemuksia, mutta todellista on pieni alaselän kipu.